Aamuruuhkaisen linja-auton hurinasta erottui hiljaa soiva kännykkä. Koska kukaan ei vastannut, oivalsin lopulta, että se oli minun. Olin unohtanut soittoääneni, jota en ollut kuullut aikoihin.

Kännykän näytössä luki "Isä". Vastasin väsyneesti "niiiin", koska tiesin soiton syyn. Toisesta päästä kuului kahinaa, sitten isän ja sen jonkun kaverin hiljaista jutustelua. Ei se opi kännykän näppäinlukkoa.

Iltapäivällä huomasin, että kännykkään oli tullut isältä yksi vastaamaton soitto ja viesti vastaajaan. Kuuntelin viestin, joka oli pelkkää vasaran naputtelua. Toisen arjen salakuuntelu tuntui perverssillä tavalla hauskalta.

Ei kai isä soita tahallaan "vahinkopuheluja" muutaman kerran vuodessa, anna vain kuulua itsestään, kun ei keksi mitään sanottavaa. Uusi tekniikka ei ole muuttanut mitään: kommunikoimme yhtä vähäsanaisesti ilman puhelimiakin. Voin vain katsoa peiliin – josta katsoo isä 20 vuotta nuorempana.