Joku mietiskelee yhteiskunnan epäkohtia ja törmätessään yllättäviin lainalaisuuksiin rakentaa niistä mietelmiä. Itse olen toista maata: aloitan sanoista ja olemassa olevista lausahduksista. Vääntelen ja kääntelen niitä, etsin huvittavia puolia, paradokseja.

Jälkikäteen mietin, olisiko uudessa lauseessa ajatuksenpoikasta. Jos ei, se joutaa vitsikoriin; jos siinä piilee ajatuksen itu, kelpuutan sen aforismiksi. Lauseeni eivät ole mietelmiä vaan sanelmia, väännelmiä.

90-luvulla keksin paljon uussanoja, joita olen sittemmin hyödyntänyt blogikirjoituksissani, kuten naisenhakuilmoituksessa - joka oli ilmeisen huonosti punottu, koska kukaan ei jäänyt kiinni verkkoon. En taida olla hääppöinen iskulausegeneraattori.

Jonkun mielestä aforismejani voisi naulata Eduskuntatalon oveen. Mitäpä muuta piiloanarkisti voisi toivoa kuin aforismejaan käytettävän iskulauseina. Mieluusti näkisin epäuskon teesini hakkeroituna Eduskunnan verkkosivuille tai kirjoitettuna kissankorkuisilla spraymaalipurkeilla Eduskuntatalon seinään.

Aforismeja pitäisi julkaista näkyvämmin, esimerkiksi t-paidoissa ja vessapapereissa. Ehkä irtisanotut ja muut päähänpotkitut vielä jonain päivänä kantavat kylttejä: "Mitähän Eino Vastaranta tähän sanoisi?"