Mietiskelin saunassa perjantai-iltana. Miksi saunailtaa odottaa koko viikon, mutta lauteilla ei kuitenkaan jaksa istuskella pitkään? Nautin yksinolosta, kunnes joku tyyppi iskeytyi viereeni.

Yritin olla kuin ei mitään, mutta ajattelu ei luonnistu, kun ei ole yksin. Nojailin kyynärpäihini, odottelin tyypin häipymistä. "Täällä ei käy paljon väkeä", se mörähti yhtäkkiä. "Siksi kai täällä on niin hiljaista", vastasin.

Mikähän tyypin ongelma oli, koska yritti repiä juttua? Luulisi näkevän helposti, että olen perisuomalainen jäyhä jököttäjä. Suun lonksuttelu on minusta turhaa. Hiljaisuus jatkui viitisen minuuttia.

"Puhumattomuus ei ole hyväksi. Ongelmat ja paineet ahdetaan omaan päähän, vaikka ne olisi helppo purkaa puhumalla." Olin äimänä sen vuodatuksesta. Aloin kehitellä teoriaa, että tyyppi oli karannut mielisairaalasta ja aikoi kolkata minut pakastimeensa.

"Ehkä ongelma on, että ihmiset eivät uskalla puhua", yritin väkinäisesti. Se yltyi: "Maailmassa on liian vähän huumoria ja naurua. Kaikki vaipuvat synkkyyteen, pessimismiin."

"Woody Allen sanoi, että jos saan jonkun tuntemaan olonsa kurjaksi, olen tehnyt tehtäväni", heitin nokkelasti. "Tuohan on vitsi", tyyppi sanoi. "Humoristit eivät ole hauskoja tyyppejä", jatkoin.

Sitten istuimme taas hiljaa ja kävimme vuoron perään suihkuhuoneessa. Pelkäsin sen vielä yrittävän jatkaa keskustelua, mutta sekin pysyi vaiti.

Lähdimme saunasta yhtä matkaa ja menimme samalla hissillä. "Minä ainakin olen optimisti", tyyppi huikkasi lähtiessään hissistä. Sen huone näkyi olevan kaksi kerrosta omani alapuolella.

Aamulla heräsin yhdeltätoista ja lähdin kauppaan. Ulko-oven edessä oli väkeä ja maassa verta. Joku oli kuulemma hypännyt yöllä viidennestä kerroksesta. Vilkaisin ylös ja näin särkyneen ikkunan, kaksi kerrosta huoneeni alapuolella.