30 vuotta sitten, helmikuussa 1991 asuin alivuokralaisena ja katsoin iltaisin tv:tä kerrostalon yhteistilassa. Tuore Twin Peaks -sarja sykähdytti, mutta mieleen jäivät myös dystooppiset elokuvat.

Pako New Yorkista (Escape from New York, 1981): silmälappuinen Snake Plissken, Manhattan-vankila 1997, John Carpenterin synkkä syntetisaattorisäkätys. Nyt mainostetaan elokuvan 40-vuotisjuhlajulkaisua, joka on pakko nähdä.

Tuolloin tuli myös Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968) ja sen 4 jatko-osaa. Ensimmäisen osan olin nähnyt 1985, jatko-osat syvensivät teemoja: ydinsodan pelkoa, rotusyrjintää.

Charlton Heston, kiväärihörhö Michael Mooren dokumentista Bowling for Columbine (2002). Historian suurmies elokuvista Kymmenen käskyä (The Ten Commandments, 1956) ja Ben-Hur (1959) ponnisti tulevaisuuteen, ihmiskunnan viimeiseksi toivoksi dystopioissa Apinoiden planeetta, Viimeinen mies (The Omega Man, 1971) ja Maailma vuonna 2022 (Soylent Green, 1973).

Harmittavasti unohtunut Viimeinen mies on näytetty tv:ssä vain 1988. Epidemia olisi ajankohtainen, mutta sen sijaan näytetään Will Smith -uusintafilmatisointia I Am Legend (2007). Richard Mathesonin romaanin Olen legenda alkuperäinen filmatisointi, Vincent Price -elokuva The Last Man on Earth (1964), on kolmikon tyylikkäin.

Maailma vuonna 2022, eikö olisi uuden version aika. Vai onko vihreät soija-linssit jo tuotemerkki?

Dystopia toimii aina, jopa keskellä sitä itseään – muistutuksena että pahemmin voisi mennä. Utopia tarkoittaa hyvää paikkaa, dystopia on siis paha paikka.