Vuosi sitten välähti, että päivittäisistä narinoista saisi hyvän aiheen verkkopäiväkirjaan. Hahmottelin juttujen alkuja kaksi päivää. Kun tyyli ja muoto alkoivat hioutua ja konsepti vaikutti toimivalta, avasin blogin 9.4.2005.

Se oli hyppy tuntemattomaan, koska olin lukenut vain paria blogia satunnaisesti. Asetin kaksi tavoitetta: halusin elvyttää kirjoitusharrastukseni sekä julkaista pöytälaatikkoon kertyneitä pakinoita, vitsejä ja aforismeja, joista vanhimmat olivat 20 vuoden takaisia.

Ajattelin, että on paras julkaista jutut blogissa, jotta ne eivät katoa esimerkiksi tulipalossa. Liikutuin Stanislaw Jerzy Lecin kohtalosta, josta kerrotaan Vastakarvaan-kokoelman esipuheessa: "Lec oli kovin murheissaan, kun hän kerran unohti 270 mietelmäänsä käsin kirjoitettuna nippuna kahvilapöydälle, josta ne hävisivät sen tien."

Arina on elänyt kolme vaihetta vuoden aikana: narinablogi, huumoriblogi, aforismiblogi. Pelkkiä narinoita en jaksanut kirjoittaa, vaikka halusin yrittää yhteiskunta- ja mediakritiikkiä, joten aloin suoltaa pakinoita. "Kirjallinen" kauteni alkoi, kun haikuja ja varsinkin aforismeja alkoi putkahdella nopeasti. Pitkiä tarinoita en saa aikaiseksi; useimmat julkaisemistani ovat 80-luvulta.

320 kirjoituksen jälkeen voin sanoa, että tavoitteeni toteutuivat. Kirjoitustaito on palautunut 15 vuoden tauon jälkeen, ja uusia ideoita pyörii päässä jatkuvasti. Lisäksi olen julkaissut pienin muokkauksin 50 vanhaa juttuani, kaikki julkaisemisen arvoiset ja vähän enemmänkin.

Yhteisöllisyys on yllättänyt myönteisesti. Vaikka blogit ovat vielä marginaalissa, kirjallisuusblogit blogien marginaalissa ja aforismiblogit kirjallisuusblogien marginaalissa, pienestä piiristä bloganneistoa ja kommentoijia on tullut virtuaalituttuja. On ollut mukava tavata pari tyyppiä elävänäkin.

Sattumoisin tänään on myös suomen kielen päivä. Jeesustelun lisäksi Se Wsi Testamenti on vastuussa siitäkin, että reilussa 400 vuodessa suomalaisten älykkyysosamäärä on noussut 99:ään. Suomen kieltä päivitelläkseni aloitin Arinaankin kirjoittelun.

Olisiko aika korottaa rimaa? Pitäisikö hidastaa tahtia, antaa juttujen kypsyä? Vai onko blogiin kirjoittamisen voima nimenomaan spontaaniudessa, jokapäiväisissä heitoissa? Rosoisuudessa? Aikamiespoika-Pökköä pesään itseäni lainaten:

Infosaastetta vastaan - sen omilla aseilla.