Olen hiljainen mies. Yritän selvittää asiat ajatuksissani ja olla sanomatta liikaa. Mutta tässä silti olen, sanomassa ehkä liikaa. (Douglas Coupland: Jumalan jälkeen)

Kaksipiippuisuuden oivaltamisesta, sietämisestä ja arvostamisesta tässä on kyse. Eikä aina tahtoisi jaksaa. Esimerkiksi talvinen lumimyrsky on yhtäältä mukavaa, vaihtelun vuoksi. Vaikka mietityttää, olenko urautunut, kun haluan vuodenaikojen vaihtuvan aina samalla tavalla.

Toisaalta kun yrittää kävellä ulkona, vaakasuuntainen lumiviima päin naamaa kiristää päävannetta. Olin rukoilla, että Jumala olisi olemassa, kiittääkseni vaatimattomasta ruumiinrakenteestani. Jos nimittäin olisin iso ja roteva, olisin tänään töninyt vastaantulijoita kumoon suutuspäissäni.

Aloin aikanaan kirjoittaa blogia, koska moni arkinen asia lakkasi kiinnostamasta. Ja kirjoitinkin lähes päivittäin puolentoista vuoden ajan. Luin ahkerasti lehtiä saadakseni sytykkeitä juttuihin ja rakentelin elämää virtuaaliminälleni. Sitten väsyin, aloin kirjoittaa vain kun oikein huvitti, keskimäärin kerran viikossa.

Viime viikkoina on sattunut monia mukavia asioita, jotka liittyvät lähisukulaisiin, ystäviin ja työhön. Turhanpäiväiset narinat eivät nyt innosta. Enkä aio kirjoittaa noista sattumuksista, koska haluan pitää tosi- ja virtuaalimaailman erillään.

Yritin olla avautuvinani – kuoreeni. Taisi jäädä yritykseksi, vaikka olin ihan sanomaisillani.