Vuosien varrella olen kirjoitellut monenlaista tosi lyhyttä proosaa. Uskotellut voivani kirjoittaa lähes mitä tahansa, paitsi ehkä tiiliskiviromaania tai rakkausrunokokoelmaa.

Sähköiseen pöytälaatikkooni alkoi kuitenkin keväällä ilmestyä haikuja, jotka muistuttavat rakkausrunoja. Pian niitä oli pienen kokoelman verran. En suunnitellut niiden kirjoittamista, ne vain syntyivät, kun aloin purkaa sanoiksi yhtä pitkään jatkunutta ystävyyttä.

90 haikua syntyi muutaman intensiivisen innoituksen hetkenä, parhaimmillaan toistakymmentä yhtenä heinäkuun aamuna neljän aikoihin, kun heräsin yllättäen pää täynnä lauseita. Laura Lindstedtin Nataliaa lukiessa syntyi myös toistakymmentä haikua.

Kun aloin koota haikuja kokoelmaksi, ne järjestyivät helposti tarinaksi. Siinä soivat ainakin Eppu Normaali, Jonna Tervomaa ja Anna Puu, joiden moni teksti kääntyy haikuksi:

En saa mielestä
sinua en saa edes
pullopostilla

Suljettu sydän
ypöyksin tai kaksin
ken sen aukaisee

Emme haluta
saa toisiamme sääntö
ensimmäinen on

Juice Leskisen mukaan on 4 mielekästä aihetta sanoituksille: ihminen, ihminen ja toinen ihminen, ihminen ja yhteiskunta, ihminen ja uskonto. Aforismikokoelmani Vastalauseita käsitteli yhteiskuntaa ja uskontoa, Kohtauksia taas ihmistä. Haikukokoelma keskittyy luontevasti toiseen ihmiseen.

Yhtäältä kokoelman julkaiseminen ei pelota: runojeni kohdemuusa tuskin löytäisi niitä – ja vaikka löytäisi ja lukisi, ei tunnistaisi niistä itseään. Toisaalta pelottaa: runot ovat liian omakohtaisia. En osaa arvioida niiden laatua, koska näen ne vain sisältä päin. Haikuiksi naamioidut rakkaat muistoni eivät ehkä avaudu toisille.

Eivätkä ne ole oikeita haikuja, vaan haikumuotoisia tuokiokuvia. Moni on sanaleikkimäinen, jokunen myös aforistinen. Sopivan kuvituksen kanssa niistä voisi saada mukavan kirjasen.

Ovathan ne noloja tunteenpurkauksia, kehtaankohan julkaista yhtään edes blogissa. Vaalimani kirjoittajanimen maine menisi lopullisesti. Pitää haudutella ajatusta – ja kokoelmaa.