Kello oli vasta kuusi, mutta kuiva kurkku pakotti nousemaan sängystä. Kun lähdin keittiöön juomaan mehua, hölmöyksissäni otin herätyskellon yöpöydältä takakäteen, ilman varoitusta, tavoistani poiketen. Paha virhe.

Jo kuukausien ajan olin herännyt ilman herätyskelloa, joten en ollut edes asettanut sitä soimaan aikoihin. Mutta koska kurkku oli valvottanut koko yön, asetin herätyskellon, jotta en nukkuisi pommiin, jos onnistuisin nukahtamaan aamuyöstä.

Palatessani sänkyyn laskin herätyskellon yöpöydälle ja tunsin kellon törmäävän toiseen kelloon. Hämärässä näin, että kelloja oli vain yksi, mutta se näkyi kahtena, venyneenä kuvana, hetken aikaa. Siinä samassa häiritsevä kello hävisi, ja yöpöydälle jäi vain palauttamani kello.

Esineet liikkuu, kun ei katsele. Selän takana tuntuu aina tapahtuvan jotain, minkä voi melkein nähdä syrjäsilmällä. Välähdysmäisesti ymmärsin todellisuuden olevan enemmän: esineiden lisäksi koko todellisuus katoaa, kun todistajat kääntävät silmänsä pois.

Säälin sitä pätkätyöllistettyä maailmankaikkeuden yksityiskohtien pysäköintivalvojaa, jonka pitäisi pitää esineet paikoillaan. Olin selvästi luopunut herätyskellon käytöstä, kunnes yhtäkkiä asetinkin sen, juuri silloin kun valvoja oli hetkeksi herpaantunut työnsä ääressä. Ikävä sattuma.

Rutiinimaisesti palauttaessaan todellisuuden kuvaa ja esineitä paikoilleen valvoja oli unohtanut minun ottaneen herätyskellon mukaani. Toisen todellisuuden aukosta, repeämästä, oli tipahtanut yöpöydälleni toinen herätyskello – jonka valvoja oli tietysti poistanut heti huomattuaan virheensä, mutta silti liian myöhään.

Unimaailmat ja rinnakkaiset todellisuudet risteilivät ajatuksissani hetken ennen kuin nukahdin. Heräsin parin tunnin päästä. Kuvittelinko kaiken? Huonosti nukuttu yö, lievä stressi. Minulla ei ollut todisteita tapahtuneesta, paitsi että olin tuntenut selvästi sen toisen kellon, niin kuin olin tuntenut todellisuudenkin, tähän saakka. Olin luullut tuntevani.