Lauseista tahtoo tulla liian tiiviitä, valmiita, itsenäisiä. Lauseen ajatus katkeaa pisteeseen, eikä peräkkäisistä lauseista synny ajatusketjuja. Aforismien alituinen pohdiskelu haittaa pitkien ajatusrakennelmien kehittelyä; taidan siirtyä lyhyisiin fragmentteihin.

Jos fragmentti olisi mietelmä, aforismi olisi lyhyt mietelmä, miete. Englannin fragment on suomeksi palanen, sirpale, murskale, pilke, siivu. Blogikirjoitukset ovat luonnostaan siivuja, joihin yritän saada pilkettäkin sekaan.

Olen lyhytsanainen. Yhdyssanaseppoahtina pidän pitkistä sanoista, mutta yritän sanoa lyhyesti, jaarittelematta. En noin. Lause siellä, toinen täällä. Yksi ajatus yhdessä paikassa. Ei toistoa. Aasinsillat ovat lukijan halveksimista.

Sanasirkuksessa en ole sanankesyttäjä, sanataikuri tai -jonglööri vaan -pelle, vaikka vain harva nauraa. Olen tavannut elämäni aikana alle kymmenen ihmistä, jotka ovat nauraneet jutuilleni oikeassa kohdassa. Joitakuita juttuni huvittivat oikeasti; toiset osasivat päätellä, missä kohdassa piti nauraa.

Tyhmyyden tunne katoaa, kun lukee vanhan kansan viisauksia. Ennenkin ne olivat vain olevinaan - viisaampia. Olivat yrittävinään parantaa maailmaa. Julkaisivat useita aforismiviisauden kultaisia kirjoja, vaikka kirjanenkin olisi riittänyt. Suomalainen aforismiviisaus yksissä kansissa, mainostivat. Tarkemmin sanottuna takakannessa parina lauseena.

Antaa viisaampien selittää maailmanmenoa; tyydyn vinoilemaan heidän kirjoitusvirheilleen. Tuleekohan sanoilla leikkivästä aforistiikasta joskus vakavasti otettavaa kirjallisuutta?