Jos edes tulen mukaan, niin jälkijunan takapenkillä, selkä menosuuntaan. Vasta elokuussa löysin Spotifyn, jota kaikki ovat suitsuttaneet iät ja ajat. Ensimmäiseksi ihastuin omistajuudesta vapautumiseen: enää ei tarvitse säilyttää tuhansia musiikkikappaleita omalla koneella ja pelätä, että kovalevy hajoaa ja hävittää keräämäni arkistot.

Jätin koneelleni vain muutamia hitaita suosikkeja (Neil Young, Suzanne Vega) ja tykkirokkeja (Green Day, Weezer), joiden välissä ei kestä kuunnella mainoksia. Lisäksi jätin tietysti levykokoelmat, jotka vielä puuttuvat Spotifystä (lähes) kokonaan: The Beatles, Bob Dylan, Peter Gabriel, The Smiths, Led Zeppelin, Tuomari Nurmio, Juice Leskinen, Pelle Miljoona, Kotiteollisuus.

Alkuihastuksen vaaroja on, että vanhat suosikit unohtuvat, kun kuulee jatkuvasti uutta musiikkia. Yllättäen Ruotsista tulee Kentin lisäksi muutakin hienoa rokkia: The Sounds, The Hives, Timo Räisänen. Islannista taas herkistelijä Emiliana Torrini, jonka löysin Anna Puun (Jungle Drum) kautta.

Elokuvissa soineet kappaleetkin ovat johdattaneet uusiin tuttavuuksiin. Coenmaisesta kidnappauskomediasta Kohtalon kolhuja (The Big White, 2005) jäi päähän soimaan kappale I Want to Protect You (The Eels), musiikkihempeilystä Once (2006) taas Oscarinkin voittanut Falling Slowly (Glen Hansard, Markéta Irglová).

Helsingin Sanomissa arvosteltiin eilen Anssi Kelan Aukio ja Vesterinen yhtyeineen -yhtyeen Jönköping. Tuskin levyt vielä ovat Spotifyssä, ajattelin mutta kokeilin kuitenkin – ja siellähän ne olivat! Mahdoton ajatus, että enää ostaisin musiikkilevyjä: pitää heittää vanhatkin kiertoon. Voisin jopa harkita maksavani 10 euroa kuussa siitä ilosta, että sisäinen pikkupoikani pääsee aina halutessaan karkkikauppaan maistelemaan.