709569499_c986391b9a_m.jpg

Nightwish on kolahtamaisillaan. Olen kuunnellut uuden Dark Passion Play -levyn kappaleita YouTubesta, ja Tuomas Holopaisen sävellykset alkavat koukuttaa, varsinkin eeppiset Meadows of Heaven, 7 Days to the Wolves ja The Poet and The Pendulum. Eikä Nightwish siis ole aiemmin kolahtanut, lukuun ottamatta Nemo-videota, jota olen vapaaehtoisesti katsellut useampaan otteeseen.

Nightwish kuulemma soittaa sinfonista metallia. En osaa nimetä musiikkityylejä: nytkytyksiä kutsun räpiksi, raskasta rokkia heviksi. Enkä ole metalli- eli hevimiehiä, mutta jos räimeeseen on ujutettu melodianpätkiä ja tarttuvia kertosäkeitä, olen helposti myyty. Musiikki koskettaa, kun sen tahdissa voi hakata päätä seinään ja suvantokohdissa tulee tippa silmään.

Olenko vain markkinoinnin uhri? Olihan Tarja Turusen erottaminen markkinointikikka, jolla yhtye saatiin otsikoihin. Ensin ihmettelin, miten ne voi erottaa Turusen, sehän on Turusen yhtye! Erottaminen ei herättänyt suuria tunteita, mutta harmittelin, että taisivat menettää mahdollisuutensa maailmanvalloitukseen. Nyt alan uskoa, että Anette Olzon myy paremmin; Turusen oopperatyyli kieltämättä tökki itseänikin.

HIM on ainut toinen kotimainen metalliyhtye, jota pystyn kuuntelemaan. Vaikka ne piisit ovat yhdestä puusta ja Ville Valon voihkiminen ärsyttää toisinaan, kertosäkeet jäävät soimaan pollajukeboxiin. Rakkauden ja kuoleman yhdistäminen toimii, vaikka sen tekee vakavammin kuin Woody Allen aikanaan Love and Death -elokuvassa.

Nightwish ja HIM kuulemma julkaisivat nyt syyskuussa raskaimmat levynsä. Synkkää suomalaista mieltä piristää, kun Suomi soitetaan maailmankartalle synkällä metallilla.