Kyllä ihminen on typerä ja kyllä maailma on naurettava. Kun totuus välähti päähäni, aloin nauraa hervottomasti. Lopulta nauroin itseni kuoliaaksi.

Taivaan portilla minua katsottiin kuin maailmankaikkeuden tuomaria, joka marttyyrikuolemallaan oli todistanut, että luominen oli Jumalan paha töppäys. Yhtäältä olin sankari, joka uskalsi paljastaa totuuden; toisaalta lapsellinen narsisti, joka luuli itsestään liikoja.

Ihmisen tarkoitus, elämän mielekkyys ja maailmankaikkeuden nerokkuus ovat kääntäen verrannollisia Jumalan omahyväisyyteen ja kunnianhimoon. Se siitä. Kaikki on Jumalan haihattelua, päiväunessa syntyneen lyhyen innoituksen tulosta. En nauranut enää, koska olin särkenyt miljardien ihmisten unelmat.

Jumala oli kalpea. Hän oli kuin itsekritiikitön taiteilija, joka saadessaan ensimmäisen arvostelun huomaa toimineensa päin seiniä. Hänen kasvonsa pyysivät anteeksi - minulta! Anteeksi, että leikin yksin enkä ottanut teitä huomioon. Halusin painua helvettiin siitä paikasta.

Tuli mieleen sarjakuva, jossa tyyppi pilven reunalla osoittaa maapalloa ja sanoo: "Pidän siitä, mutta eikö siihen saisi valmiiksi naurettua taustaa." Itse asiassa taustalla oli naurettu, mutta käsi suun edessä, jotta nauru ei kuuluisi Maahan. Ihmiset eivät olisi ymmärtäneet naurua, sillä he olivat tosissaan.

Käännyin kantapäilläni ja talsin pois Jumalan silmien alta. En viitsinyt nujertaa häntä lopullisesti pirullisella naurulla. Säälin sitä ukkoa.

Tiesin että kaikki oli loppu. Tuskin Jumala tekisi itsemurhaa, ei hänellä olisi varaa luistaa kuin koira veräjästä. Todennäköisimmin hän napsauttaisi sormiaan ja kadottaisi kaiken - eikä yrittäisi enää toista kertaa luoda maailmaa.