Vuosia sitten minulta tilattiin erääseen tilaisuuteen yleisöä hauskuttava puhe. Sulloin puheen täyteen sanaleikkejä Bisquitin ja Woody Allenin tyyliin: osa oli yleispäteviä, osa sisäpiirin vitsejä, tilaisuuden yleisölle tarkoitettuja.

Ennen kuin puhuja aloitti, odotin yleisön reaktioita kädet hikoillen. Parin kolmen vitsin jälkeen yleisö alkoi repeillä naurunremakkaan ja jatkoi äänekkäänä puheen loppuun asti. Sain viisi minuuttiani julkisuutta, vaikkakin kulisseissa, sillä nimeäni ei paljastettu yleisölle. Nautiskelin pitkään tunteesta, että vitsini toimivat.

Pari vuotta myöhemmin sama puhuja esiintyi eri yleisölle mutta kertoi yhden vitsin vanhasta puheestani. Vitsi oli niitä sisäpiirimäisiä eikä tietenkään auennut toiselle yleisölle, joka vain ihmetteli, että oliko tarkoitus nauraa. Olin vajota maan alle puhujan puolesta.

Totuus alkoi vähitellen paljastua minulle. Koska puhujakaan ei ollut ymmärtänyt sisäpiirin vitsiä, tuskin alkuperäinen yleisökään oli ymmärtänyt sitä. Oliko se vain nauranut päälleliimatulle sanaleikille? Näinkö minulle ja vitseilleni aina käy?

Huumori syntyy epäonnistuneesta viestinnästä; yritän viestiä epäonnistuneella huumorilla.