Näin taas hullun unen. Joku antoi kouraani neljän tuuman naulan ja käski odottaa uhria, joka minun piti tappaa. Kuten unissa on tapana, syytä ei turhaan selitetty. Kun tuntematon toimeksiantaja hävisi kuvasta, aloin hädissäni pohtia, mitä teen. Enhän minä pysty tappamaan. Miten minun käy, kun en tottele, vaan käsken uhria juoksemaan karkuun? Heräsin moraalituskissani.

Olen nähnyt väkivaltaa vain tv:stä ja valkokankaalta. Olin ainut luokallani, joka sai katsoa Polttouhrit-sarjan tv:stä vuonna 1979. Sen jälkeen sielua on kovettanut moni sairas väkivaltaelokuva: Blood Feast, Sodoman 120 päivää, The Incredible Torture Show, Faces of Death, Audition. Koska pelkään väkivaltaa, olen rakentanut suojamuuria katselemalla raakoja kuvia.

South Park oli pitkään suosikkisarjani: ihastuin Jeesukselle vittuilevaan Cartmaniin. Lopulta väsyin sarjan väkivaltaan, kun jossain jaksossa lahdattiin liuta ihmisiä veren roiskuessa. Piirretyillä hahmoilla ei ole tunteita, mutta graafinen väkivalta kävi silti sietämättömäksi. Miksi minä tämmöistä katson, muistan ajatelleeni, ja suljin tv:n.

Armeijassa pappi kysyi, kuka olisi valmis tappamaan puolustaakseen isänmaataan. Lähes kaikki viittasivat. Muistan puntaroineeni asiaa pitkään, mutta en muista, viittasinko. Helppoon elämään tottuu helposti. Miten poliitikot voivat vielä pelotella uhan tulevan idästä? Kuinka moni lähtisi rintamalle, jos käsky kävisi? Kuka lataisi rynnäkkökiväärin ja olisi valmis tappamaan valtiojohdon osoittaman vihollisen?