"Miten nykyään pitää kutsua mustalaisia tai mustia tai mitä tahansa vähemmistönedustajia – – ettei kukaan pääsisi pitämään rasistina tai moukkana tai maalaisena", kysyi nimimerkki V Arina-verkkojulkaisun hidastamattomalla keskustelupalstalla.

Kukapa ei kuulu vähemmistöön? Joka tapauksessa on syytä kutsua syrjimättä, kuten olen antanut Suomen lakiin kirjoittaa edustajieni välityksellä:

"Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella."

Itse asetan syrjäisimpään asemaan kielen perusteella muun muassa lakitekstien kirjoittajat ja muut virastokielitieteilijät. Paperikielen suoltaminen on minusta "hyväksyttävä peruste".

En pidä ihmisten nimille nauramista syrjimisenä. Kouluikäisenä nauroin usein vedet silmissä kalenterin harvinaisille nimille: Hilppa, Nyyrikki, Vilppu, Jaakkima, Kaappo, Ylermi, Hemminki, Arhippa, Lyly, Klemetti, Kerkko.

En tuntenut ketään tuonnimisiä, mutta oli hauska kuvitella, että jollekulle äiti sanoo aamuisin: "Syö puuro loppuun, Jaakkima." Kun Ultra Bran Kerkko Koskinen julkistui 1990-luvun puolivälissä, Kerkko-nimi lakkasi naurattamasta.

Onko pumpattavan barbaran ostaminen kaikkien naissukupuolisten syrjimistä – ja lisäksi uskonnon perusteella syrjimistä, jos barbara on voodoonukke? Voin vinkata, että ei kannata pistää voodoobarbaraa neulalla käsivarteen: se puhkeaa helposti ja samalla saattaa naapurin tyttö kuolla suolensisäisten yliannostukseen.

Kun näimme mohikaanikampauksisen suomalaisen miehen, sanoin amerikkalaiselle kaverilleni: "Look, a Finnish Indian." Hän oli vaiti, koska ei tiennyt, olisiko naurahtaminen ollut poliittisesti korrektia. Amerikassa minua kutsuttaisiin miespuoliseksi valkoiseksi kaukasialaiseksi.

Sotien jälkeen Suomessa oli maaltamuuttajia. Nyt pitää kuulemma sanoa maahanmuuttaja.