Heräsin kuudelta, ja mielessäni pyöri edellisiltana keksimäni homonyymi "ihmisluonnosta". Sen pitäisi taipua aforismiksi, joka yhdistää ihmisen luonnosmaisuuden, keskeneräisyyden, ja ihmisluonnon aiheuttamat ongelmat, varsinkin luonnolle. Kääntelin ja vääntelin pari versiota, ennen kuin nukahdin taas.

Heräsin uudestaan kahdeksan aikoihin. Pari uutta itua eläinaiheisiksi aforismeiksi hyppi kielenpäällä. Aamutunnit puoliunessa ovat tehokkaita, kun ajatukset sekoittuvat uniin eikä vielä ole huolta päivän toimista.

Lopulta heräsin kymmeneltä. Taas pukkasi lausetta, nyt aiheena oli synkkä tulevaisuus. Koossa oli puolisen tusinaa lauseentapaista; ei hullumpi aamun tulokseksi. Itse asiassa tuo sarja teki jo hyvän päivän aforistille.

Neljä viikkoa sitten päätin alkaa julkaista uusia aforismejani tuoreeltaan Twitterissä. Päätöksen ansiosta olen saanut hyvän, tasaisen luomisrytmin: kaikki heinäkuussa julkaisemani aforismit ovat syntyneet samana tai edellisenä päivänä.

En ole suuri ajattelija, mutta sitäkin ahkerampi pilkunviilaaja. Etsin täydellistä lausetta, jossa on juuri oikea määrä sanoja ja kirjaimia, merkityksiä ja rytmiä. Jankutan samoista aiheista, mutta uusin sanankääntein.

Yksinkertaisessa elämässä voi nauttia vain pienistä asioista; helpossa elämässä voi narista vain pienistä epämukavuuksista. Muistin hienon lauseen:

Aforismileiri – Stanislawkin taisi olla jollain leirillä. (Markku Viitasalo)

Ilahduin huomatessani, että Suomalaisen Kirjakaupan aforismihyllyssä on vain yksi alaosasto: suru. Lähdettyäni kaupasta jäin miettimään, onko hyllyssä aforismeja elämän murheista vai myönteisiä aforismeja, joiden pitäisi ilahduttaa surullista lukijaa.