Oman nenän päästä alkaa perspektiiviharha.

Sulkeutunut? Ei, olen aina ollut tällainen.

En osaa koskettaa ketään. Kutitan itseänikin.

Käyttäydyn tökerösti. En osaa lukea kirjoittamattomia sääntöjä.

Sietämättömin suvaitsee liikaa, itseään.

Ymmärrän sinua. En itsekään ymmärrä itseäni.

Toiseuden tunteen vallassa koen myötähäpeää katsoessani peiliin.

Alan suunnitella omaelämäkertaa, jossa ei ole päähenkilöä. Eikä oikein sivuhenkilöitäkään.

Tähän hetkeen sopisi aforismi elämän yksitoikkoisuudesta. Kuten kaikkiin muihinkin.

Ihmiselo, ihmisyys – loka, marras.