Kirjoista, varsinkin omakustanteista, näkee joskus, että kirjoittaja ei ole saanut rakentavaa palautetta tai ottanut siitä opikseen. Itse sain tällä viikolla arvokasta - hyvin perusteltua, asiantuntevaa - palautetta aforismikokoelmastani. Yritän nyt tehdä parannuksen: vähentää vitsejä, korvata turhakkeet uusilla, paremmilla lauseilla.

Olin uumoillutkin, että sanaleikkien paljous voi kyllästyttää. Alitajuisesti en ehkä yrittänytkään tehdä vakavasti otettavaa aforismikokoelmaa, vaan jotain tyyliin Viisasteluja arkeen ja juhlaan, joka Juhani Mäkelän mukaan sisältää "herjoja, saivarteluja ja aforismeja tai ainakin sinnepäin".

Minulla on outo (lue: kehno) tapa arvioida omia ja toistenkin lauseita intuitiivisesti: ihastun hyvältä kuulostaviin sen kummemmin pohtimatta. Saattaisin itsekin huomata, että korulauseista puuttuu ajatus, mutta laiskuuttani en jaksa syventyä niihin tarpeeksi.

Aforismien ja vitsien sekasikiökokoelma kelpasi ensin itselleni, mutta kun kaverit nostivat rimaa, niin pitäähän siitä vielä yrittää yli. Jos muistan, muistutan itselleni päivittäin, että en sotkisi sanakikkailuja aforismeihin, vaan pitäisin vitsikasan erillään.

Kirjaprojekti näyttää siis venyvän vuoteen 2007. On aikaa pohtia tarkoitusperiänikin: Kuinka vakavasti otettavana (aforistina) pidän ja haluan toisten pitävän itseäni? Jos on vitsikäs, pitääkö myös antaa ajattelemisen aihetta? Onko miellytettävä vakavasti otettavia aforisteja?