"Lievä inhoni rahaa kohtaan johtuu varmaan siitä, että en ole elänyt päivääkään sen puutteessa." (Panu Oikotie)

Ensimmäisissä vaaleissa kaksikymppisenä äänestin kokoomusta tai keskustaa. Vasemmalle suuntautuminen ei käynyt mielessäkään, koska ukit olivat käyneet sodan ja kotona venäläisiä kutsuttiin ryssiksi.

Omillaan pitää tulla toimeen -asennekin tuli kotoa. Koska lukeminen ja muistaminen oli helppoa, oli luonnollista hankkia hyvä koulutus, jolla sitten pääsinkin hyvään työhön.

Töissä alkoi mietityttää, kun kuulin insinöörienkin äänestävän vihreitä. Lakkasin äänestämästä kokoomusta: miksi ajaa hyvin toimeentulevien asioita, nehän tulevat jo hyvin toimeen! Minulla on varaa olla kannattamatta kokoomusta.

Menot kasvavat tulojen tahtiin, pohti Kuluttavaa elämää. En ole huomannut, mutta olenkin omistusvimmastunut. Minä ajelen bussilla, minä oon minä. Jos pakolliset juoksevat kulut (yhtiövastikkeet, sähkö, työpaikkaruoka, bussikortti) jätetään laskuista, kulutan kuussa 100 euroa enemmän kuin opiskeluaikoina.

Opiskelijana elin pelkällä opintorahalla. Laitoin halpahintaisen opintolainan korkeakorkoiselle tilille, josta kertyi vuodessa pienoinen potti. 80-luvulla opintolainaa sai reilut 10.000 markkaa ja sijoitustililtä sai yli 10 prosentin koron. Maksoin lainat pois heti, kun niillä ei enää tienannut, eikä sen jälkeen ole tullut mieleenkään ottaa lainaa.

Yksi tavoitteeni on toteutunut: minun ei tarvitse ajatella rahaa juuri koskaan. Säästäväisen, vaatimattoman elämäntyylini ansiosta tilillä on aina rahaa juokseviin menoihin. Satunnaisia menoja on vähän, koska en halua ajatella rahankäyttöä.

Minun on vaikea sietää ihmisiä, jotka työkseen pyörittelevät rahaa. Mistä he saavat tarkoituksensa työlleen? Kun he puhuvat voittomarginaaleista, haluaisin hävitä marginaaliin.

Saattaisin liputtaa kommunismin puolesta, jos se ei olisi kirosana. Hyppäisin mieluusti Star Trekin avaruusaluksen kyytiin, jossa kukaan ei puhu rahasta. Jokainen tekee osansa töistä ja saa vastineeksi asunnon ja ruoan.