Miten voisi olla pitämättä sotaelokuvasta, jossa ei varsinaisesti sodita vaan keskustellaan pitkät tovit viestinnän vaikeudesta – ranskaksi, englanniksi, saksaksi, italiaksi – ja joka on pullollaan viittauksia elokuviin: "Pesäpallomaila hakkaa elokuvissakäynnin." Jokerilyöjää näyttelee osuvasti Eli Roth, viime vuosien ilkeimpien kauhuelokuvien Cabin Fever ja Hostel ohjaaja.

Ovatko natsien päänahan metsästäjät suurempia paskiaisia kuin natsit? Elokuvan "väärin" kirjoitetussa nimessä Inglourious Basterds on ylimääräinen u-kirjain ja yksi a-kirjain on muutettu e-kirjaimeksi, koska "se lausutaan niin" Tarantinon mukaan. Englannissa "u" lausutaan kuten you, joten vihjaako Tarantino, että "te" olette kunniattomia paskiaisia, siis me elokuvan katsojat.

Tunnustan: rynnimme miljoonittain teatteriin katsomaan veristä roiskintaa ja mustaa huumoria. Tässä ei kuvata sotahistoriaa vaan väkivaltaelokuvan historiaa, joku kirjoitti osuvasti. Elokuvan voi nähdä myös yleisemmin satiirina median väkivallasta – samassa sarjassa kuin Kellopeliappelsiini, Tarantinon käsikirjoittama Syntyneet tappajiksi ja Funny Games, jossa tappaja pikakelaa todellisuutta taaksepäin videon kaukosäätimellä.

Myös Pulp Fiction ja Kill Bill olivat episodielokuvia: löyhä kehyskertomus niputtaa yhteen kohtaukset, joista moni olisi yksinään loistava lyhytelokuva. Jokainen Kill Bill -kostotarina on vieläpä elokuvan eri lajityyppiä, mikä korostaa koostemaisuutta. B-elokuvien kierrättäjä Tarantino on genretro.

Voinen lainata itseäni, onhan Tarantinokin tehnyt itsensä lainaamisesta taidetta. Nähtyäni Hurjan joukon vuonna 1985 lopetin esseeni: "Väkivaltaelokuvat synnyttävät väkivaltaelokuvia."