Pitänee minunkin kirjoittaa lapsiverkkopäivistä, jotta olen kuin muut, lähempänä sisäpiiripienipyöriäisiä. Ne jotka eivät kirjoita, ovat ihan auts, eivät intä. Tosin minulla ei ole omia lapsuudenkokemuksia. Sukulaiset väittävät muuta, mutta varhaisimmat muistikuvani ovat koulun ensimmäiseltä luokalta.

Ennen syntymääni olin kuulemma kietonut napanuoran pariin kertaan kaulani ympärille. Henkiinjääminen oli pieni ihme. Siinä on elämäni tarina: epäonnistumisten sarja alkoi jo ennen syntymääni. Myöhemmin tiivistin lähtökohtani aforismiksi: "Heikkohermoisimmat hirttäytyivät napanuoraan."

Vauvana nukuin hiljaa koko yön enkä parkunut syötävää. Uskoakseni ihmettelin jo silloin maailmaa, yritin hiljaa pohtia, mistä putkahdin. Vai harmittelinko epäonnistumistani? Vai eikö äiti vain herännyt huutooni? Yhtä kaikki minua pidettiin alusta asti outona.

Ensimmäinen sanani putkahti kolmevuotiaana. Tarkkaan ottaen se oli lause tyyliin: "Äiti, annatko lämmitetyn maitopullon?" Kummastelin äidin hämmästelyä. Jokeltelu ja "small talk" eivät ole tyyliäni.

Pukki kävi yhtenä jouluna. "Käyn kilttien lasten luona, mutta ei noista tuppisuista tiedä, mitä ne hautovat mielessään", se virkkoi eikä enää uudemman kerran käynyt. Olisiko pitänyt näytellä uskovansa pukkiin?

Lukemaan opin samalla tavalla kuin puhumaan: yksin hiljaa harjoitellen, kuunnellen. Koulussa piti opetella tavaamaan, vaikka osasin jo lukea. Se lannisti. Pitääkö koulussa edelleenkin opetella, vaikka osaisi jo?

Käytöksestä sai aina kympin, jos oli kiltisti hiljaa. Kerran erehdyin laukaisemaan vitsin suureen ääneen ja sain kaikki nauramaan. Käytökseni alennettiin kasiin. Opin, että ei pidä sanoa, mitä sylki suuhun tuo.

Pitää harkita. Kun kysyttiin, saatoin miettiä minuutteja. Halusin antaa täsmällisen, mutta myös lyhyen vastauksen. Kun kysyttiin, olenko varma, oli mukava vastata: "E."

Ehkä mykkänä olisi ollut helpompaa: ei olisi tarvinnut selitellä puhumattomuutta. Oivalsin, että minunlaisiani ei kaivata lisää. Tämmöisiä ei kukaan kestä, en edes itse. Teini-ikäisenä kirjoitin ohjenuorani: "Ennemmin vanha poika kuin kivespussillinen uusia."