Hain postia pyörällä risaiset farkut jalassa ja lippalakki päässä. Ohi ajavat tuijottivat minua kuin maalaistolloa, luulivat olevansa jotain minuun verrattuna, ylensivät itsensä, lakkasivat olemasta hyviä kristittyjä.

Samasta syystä nautin masentuneen näyttelemisestä: iloitsen yksinäni saadessani toiset surullisiksi, voimaan pahoin, kun olen antanut kaiken maailmantuskan heijastua kasvoiltani.

Tunteeton paskiainen. Ei ihme, että minut vedettiin viimeiselle tuomiolle. Valittavanani oli kolme ovea: yksi vei kuolemaan, toinen helvettiin, kolmas kadotukseen. Laskin entten tentten teelika mentten ja painelin keskimmäisestä sisään.

Voi helvetti, manailin astuttuani suureen saliin. Edessäni oli pitkä käytävä, jonka molemmin puolin pitkät rivit tyhjyyttä ammottavia kirkonpenkkejä. Etuseinällä oli valtava taulu, jossa Jeesus levitteli käsiään, täysin ulkona kuvioista.

Löntystelin käytävää ja kellahdin selälleni kovalle penkille. Tuijotin kattoon, yritin löytää sieltä tarkoitusta. Kunpa Blues Brothers tulisi tanssimaan, hyppimään kärrynpyöriä pitkin käytävää. Ei tule, koska suomalaisen jumalanpalveluksen pitää turruttaa, jotta kansa ei riennä synnin nautintoihin.

Hiljaisuus alkoi vähitellen kiehtoa. Tätä harrasta tunnelmaako olen niin usein pilkannut, väittänyt uskovia tekopyhiksi, kirkkoa kaksinaismoralistiseksi? Kyllä! Kirkko ei toimi, jos sinne tullaan joukolla. Sen pitäisi olla varattu hiljentymiseen, itsensä etsiskelyyn.

Viimeisen tuomion aikaansaama jännitys alkoi raueta; minua nukutti. Kun ummistin silmäni, kaksitoista opetuslasta hyppäsivät uneeni ja utelivat:

– Miten osaat selittää pyhiä tekstejä? Sinun täytyy olla viisas.

– Ja paskat. Pohdin vain niitä paljon, siinä kaikki.

– Tuo oli viisaasti sanottu, olet saanut suuret tiedonlahjat.

Säpsähdin hereille otsa hiessä. Ainakin on hyvä, että näen rem-unia. Lapsen pitää saada paljon remmiä, jotta mielikuvitus kehittyy. Pitää olla lapsenmielinen, muuten elämä ei tunnu mielekkäältä. Silmäluomeni painuivat taas kiinni.

Seisoin kesämökin portailla, kun isä tuli ja sanoi tyynesti:

– Pyykkejä ei tarvitse laittaa kuivumaan. Maailmanloppu tulee illalla, ne on alkaneet mekastaa.

Näin taas Amerikan hyökkäämässä jonnekin: valtavasti ohjuksia, jotka nousivat siiloistaan taivaalle. Kuulin kirkonkellojen soiton jostain kaukaa:

– Kill, kill, kill...

Aina kun ohjus lensi mökin yli, painoin pääni vessanpönttöön ja tungin pöntön täyteen hiekkaa. Kauheinta oli, että kaikki ohjukset lensivät ohi.

Heräsin, vaikka en ollutkaan siitä ensin varma. Tällaisten näkyjen takia koko elämä on pelkkää odotusta. En osaa rauhoittua, olla ihmisten kanssa.

Nousin istumaan kirkonpenkille. Laskin ikkunaruudut: kahdeksan päällekkäin, kaksitoista vierekkäin. Korkeista ikkunoista näkee kapean kuvan maailmasta.

Aurinko tulvahti sisään, halkaisi kirkon kahtia; jäin keskelle valomerta. Kauniimpaa loppua ei voisi uneksia. Otin lippalakin päästä ja katsoin suoraan valoon. Se sumensi silmät, enkä enää nähnyt mitään, mutta valo kirkasti pääni sisukset.

Laskin lippalakin penkille, ja urut soittivat Wherever I Lay My Hat That's My Home.