Kuinka voi nähdä mitään, ellei jo tiedä jotain maailmasta, ellei jo muista, ellei osaa nimetä näkemäänsä? (Leena Krohn)

Peräperää luin yhden kirjan ja katsoin kaksi elokuvaa, jotka sattumalta tuntuivat kietoutuvan toisiinsa.

Kirjassaan 3 sokeaa miestä (ja 1 näkevä): nähdystä ja näkymättömästä, sanotusta ja sanomattomasta (2003) Leena Krohn pohtii näkemistä, sokeutta, aistimista. Miltä tuntuu menettää näkönsä, saada se takaisin, olla syntymästä sokea, nähdä ensimmäisen kerran vasta aikuisena? Kirja on pakko laskea käsistä tämän tästä: enpä ole tullut tuotakaan ajatelleeksi.

Näkemistä pohditaan myös Wim Wendersin elokuvassa Maailman ääriin (Bis ans Ende der Welt, 1991). Kierrettyään ja kuvattuaan maailmaa (Italia–Ranska–Saksa–Venäjä–Kiina–Japani–Amerikka) William Hurt retkueineen päätyy Australiaan, välittääkseen kuvat sokean äitinsä aivoihin. Tie-elokuvasta puolen välin jälkeen tieteiselokuvaksi, joka muistuttaa Ken Russellin Muutostiloja (Altered States, 1980). Siinäkin Hurt upposi muistoihin ja hallusinaatioihin.

Kuuntelin aikoinani tuoreeltaan elokuvan soundtrack-levyä Until the End of the World: Music from the Motion Picture Soundtrack. Harmittelin että levyltä puuttui elokuvan pysähdyttävin kappale: Peter Gabrielin Blood of Eden. Onneksi se tuli Gabrielin levyllä Us (1992). Vielä pidempään muistelemani Gabriel-balladi oli I Grieve, joka soi Enkelten kaupungissa (City of Angels, 1998), Wendersin elokuvan Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin, 1987) uusintaversiossa. Kappale julkaistiin lopulta Gabrielin levyllä Up (2002).

Maailman ääriin -elokuvan 4,5-tuntinen versio on Yle Areenassa toukokuun 2021 ajan. Vaikka on turhaa, yritin muistella, miten se eroaa alle 3-tuntisesta teatteriversiosta, jonka näin viimeksi 1997. Paljon tuttua, yhtä paljon yllätyksiä: olenko nähnyt tätä kohtausta ennen?

Yhtä turhan muistelu- ja vertailuhaasteen antoi Francis Ford Coppolan elokuva Mario Puzo's The Godfather Coda: The Death of Michael Corleone (2020). "Koodattu Kummisetä" on uudelleen leikattu Kummisetä III (The Godfather: Part III, 1990). Yllätyin huomatessani, että olen nähnyt kolmosen jo kuudesti, useammin kuin aiemmat osat. "Alkuperäiset" lienevät juurtuneet mieleeni niin, että niitä ei tarvitse kerrata usein. Sekin auttaa, että olen lukenut niistä paljon.

Ensimmäisen osan varsinainen tähti oli Al Pacino, toisen Robert De Niro, kolmannen Andy Garcia. Sivuosistaan huolimatta he painuivat parhaiten mieleen, näyttivät räjähtävyyden voiman, Corleonen suvun synkän puolen. Garcia oli päässyt veristen portaiden makuun jo Brian De Palman Lahjomattomissa (The Untouchables, 1987), jossa varjoon jäivät jopa De Niro ja Sean Connery, puhumattakaan Kevin Costnerista. Garcia kuulemma haluaisi ohjata Kummisetä IV:n, jatkaakseen Vincent Corleonen tarinaa. Tuskin maltan odottaa, että se jää tekemättä: varsinkin Codan jälkeen se tuntuisi sopimattomalta.

Kummisetä III:sta tulee monelle ensimmäisenä mieleen myötähäpeä. Minusta Sofia Coppolan vaivaannuttava roolisuoritus sen sijaan on omiaan Michael Corleonen nuorelle, ujolle tyttärelle. Kun teilattiin näyttelijä, saatiin hieno ohjaaja, joka voitti parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen Oscarin ohjaamastaan elokuvasta Lost in Translation (2003). Isäkin aloitti voittamalla samaisen Oscarin Frankin J. Schaffnerin elokuvasta Panssarikenraali Patton (Patton, 1970).

Joku muistaa historian tärkeiden tapahtumien vuosiluvut, minä taas tuhansien elokuvien julkaisuvuodet – koska ne ovat minulle tärkeitä, historiaani. Varhaisimmat muistoni eri paikoista yhdistyvät ennen kaikkea siihen, minkä elokuvan näin niissä.

Maailman ääriin -elokuvassa on visionaarinen jakso, jossa uniansa kuvanneet käyttävät valveillaoloaikansa unien katsomiseen tietokoneen ruudulta. Mitä muuta elokuvatkaan ovat kuin unia.