Joulun tunnelmiin sopivat suosikkini Peter De Rosan kirjasta Mitäs me ulkokullatut (1979). Nämä ajatukset muokkasivat asenteitani jo 1980-luvun alussa.

Voi hyvä Jumala, minä kyllä tiedän ettei kukaan kuuntele Villeä, mutta jos joskus kuuntelisit häntä tietäisit kyllä miksi ei.

Herra, olen iloinen siitä, että seurasin neuvoasi. Kun nyt olen alkanut ajatella ennen kuin puhun, piikeistäni on tullut tosi teräviä.

Antaisin ilomielin viimeisen pennini köyhille, Herra, mutta niin hullusti eivät minun asiani sentään vielä ole.

Olen lujasti vakuuttunut siitä, että olet olemassa, Jumala, sillä olisi kerta kaikkiaan mahdotonta uskoa, että kaikki rukoukseni jäävät vastausta vaille pelkästään sattumalta.

Taivaan tähden, tarkoitatko todella, että rukouskirjat ovat kaikki väärässä etkä siis pidäkään imartelusta?

Joskun tunnen itseni pieneksi lampaaksi, joka etsii kadonnutta paimentaan.

Sanoit ettei minulla ole minkäänlaista ylpeyttä. Tarkoitatko sen loukkaukseksi vai kohteliaisuudeksi?

Sinun ei pidä luulla, Jumala, etten näkisi lävitsesi, vaikka oletkin näkymätön.

Herra, kun seuraavan kerran arvioin elämääni ja sanon "En ole tätä ansainnut", seuraa tarkoin äänensävyäni.