Kun näin Finnish Nightmares -pilakuvia pari vuotta sitten, mieleeni palautui seuraavia omia painajaiskokemuksia.

Tuntematon vauva alkaa hymyillä minulle linja-autossa. Vielä pahempaa, se saattaa vilkuttaa minulle. Miksi vanhemmat kuljettavat julkisille paikoille yhteiskuntaan kelpoistettumattomia.

Hauska juttu pälkähtää mieleeni kirjastossa. Pystyn olemaan nauramatta ääneen, mutta on vaikeaa pidätellä hymyä. Parasta ajatella yksin kotona.

Huomaan käveleväni samaa vauhtia kuin pari metriä edelläni kävelevä. Voisin kiihdyttää, ohittaa ripeästi ja jättää hänet jälkeeni – mutta saatan väsyä nopeasti. On helpompaa jättäytyä selvästi jälkeen, jotta hän ei luule minun seuraavan.