Muuan trapetsitaiteilija – tämä korkealla suurten varieteenäyttämöiden kupoleissa harjoitettu taito on tunnetusti eräs vaikeimmista kaikkien niiden joukossa, jotka ovat ihmisten saavutettavissa – oli, ensin vain pyrkimyksestä täydellisyyteen, myöhemmin myös tyrannimaiseksi muuttuneesta tottumuksesta järjestänyt elämänsä siten, että hän, niin kauan kuin työskenteli saman yrityksen palveluksessa, pysytteli trapetsilla yötä päivää.

Onko tuo novellin aloittava virke hyvä? Kankea lauserakenne, pitkät selittelyt ja selviöt häiritsevät, mutta toisaalta alustus saa kiinnostumaan, imaisee mukaansa. Itse olisin aloittanut näin:

Trapetsitaiteilija pysytteli trapetsilla yötä päivää.

Entäpä tämä kaksivirkkeinen aloitus:

Kuinka minun elämäni onkaan muuttunut eikä sittenkään ole muuttunut perimmältään! Kun nyt muistelen ja palautan mieleeni ne ajat, joina elin koirakunnan parissa, otin osaa kaikkeen mikä huolettaa sitä, koirana koirien joukossa, tuntuu minusta tarkemmin ajatellen sittenkin siltä, että jokin oli jo tällöin, alusta alkaen vinossa, että oli jokin pieni särö, että lievä mielipaha valtasi minut jopa kesken kunnianarvoisinta kansanjuhlaa, niin, toisinaan jopa tutussa piirissä, ei, ei toisinaan, vaan hyvin usein, jonkun minulle rakkaan koiralähimmäisen pelkkä näkeminen, pelkkä jotenkin uudella tavalla nähty näkeminen, sai minut tuntemaan itseni hämmentyneeksi, pelästyneeksi, avuttomaksi, jopa epätoivoiseksi.

Novellit ovat Franz Kafkan Ensimmäinen tuska ja Erään koiran tutkimuksia, jotka on suomentanut Aarno Peromies. "Jotenkin uudella tavalla nähty näkeminen." Pöhöä.