Kommunikointi on yritys välittää väärin ymmärrettyjä viestejä. Se onnistuu, kun osapuolet ymmärtävät, että eivät ymmärrä toisiaan. Yksi ymmärtää viestin yhdellä tavalla, toinen toisella, mutta molemmat tavallaan oikein – ja väärin.

Eniten minua koskettavat sanoilla leikkivät ja tuttuja sanontoja vääntelevät aforismit, jotka muistuttavat viestinnän mahdottomuudesta. Viestijä ei osaa ilmaista itseään yksiselitteisesti, eikä vastaanottaja osaa ymmärtää viestiä oikein. Ja vaikka osaisivat, eivät tahdo. Lisäksi välikädet muuttavat viestiä matkan varrella.

Sanaleikkimäiset aforismini ovat satiiria, jonka kohteita ovat paperikieli, epäselvä kielenkäyttö, keskustelutaidottomuus. Fingerporikaan ei ole yleensä pelkkää vitsiä, esimerkiksi "ämmien vessa" on osuva satiiri kylttien ja symbolien väärin ymmärtämisestä.

10-vuotiaana huomasin, että puhuminen ei ole juttuni. Kahden kesken saatoin jutella melko normaalisti, mutta kun seuraan tuli kolmas, jäin sivustakuuntelijaksi. En keksinyt sanottavaa enkä osannut katkaista toisten jutustelua.

Toisia seuratessani huomasin, miten turhanpäiväisiä keskustelut ovat: puhutaan mitä sattuu, epäselvästi, ei edes yritetä ymmärtää. Bisquitin pakinoiden innoittamana oivalsin, miten hauskaa on antaa toisten ymmärtää väärin. Löysin paikkani (pienessä) kaveriporukassa, kun aloin laukoa keksimiäni kaksimielisiä vitsejä.

Voi sen noinkin ymmärtää. Ehkä tarkoitinkin sitä. En ole varma, eihän mikään ole varmaa. Sanoinko tosiaan noin, enpä itse huomannutkaan. Lukijat keksivät aforismeilleni merkityksiä, joita en itse tullut koskaan ajatelleeksi.

Miksi edes yrittää viestiä, ei minua kuitenkaan ymmärretä.