Isä kertoo samoja tarinoita aina uudestaan, vain värittää niitä lisää. Päätin jo pikkupoikana, että en toista juttujani, en jaarittele enkä lisäile satuja sekaan.

Taidoissa joissa isä on lahjakas, minä olen nolla, ja päinvastoin. Olemme kuitenkin yhtä lahjattomia puhujia ja empaatteja, tunteidennäyttelijöitä. Isäkin tulee toimeen paremmin eläinten kuin ihmisten kanssa. En ole koskaan nähnyt isän itkevän; en enää muista, milloin itse itkin viimeksi toisten nähden.

Isä viettää kaiket päivät ulkona, ei aina edes ole ehtivinään syömään. Sen kiusaksi ryhdyin sisäeläjäksi. Olemme puheväleissä, mutta puhumatta, välinpitämättömiä. Syynä on yhdistetty isyyskompleksi ja poikuussimpleksi.

Mitä on enää odotettavissa. Isä kuolee 5-10 vuoden päästä, äiti siitä 5-10 vuoden päästä, minä siitä 20-30 vuoden päästä. Jos ei tule yllätyksiä.

Isänpäivän merkitystä pohtiessa löydän vian. Molemmista päistä. Poltan vakan alla kynttilää.