Jääkaapilla välähti – viimeisen kerran. Se seisahtui pohtimaan olemassaoloaan, tehtäväänsä. Ei ole yhtään viileää kuluttaa sähköä ilman viilentämiseen. Hiljaa hyvä tulee, oli sen viimeinen tuuma ennen kuin se päätti jättää käynnistymättä.

Avattuani jääkaapin oven ja nähdessäni lämpömittarin 25 astetta lämpenin kaapin lailla ja enemmänkin. Hillo-, currytahna- ja pestokastikepurkeissa kasvoi jotain vihreää ja sinistä. Helvetin kasvihuoneilmiö.

Kiroilutuokion jälkeen rauhoituin ja aloin ajatella: mihin edes tarvitsen jääkaappia, voisinko kääntää ikävän sattumuksen (ympäristön) hyväksi? Vuosikertasinapin ja -ketsupin ja muiden mausteiden lisäksi kaappi on aina puolityhjillään. Kun muutan vähän ruokailutottumuksiani, en tarvitse lainkaan viileää säilytystilaa.

Kananmunatkin olivat pilaantuneet, mutta eivät käyttökelvottomiksi. Annan niiden kypsyä huoneenlämmössä vielä pari viikkoa ja käyn sitten tiputtamassa ne yöllä naapurin postiluukusta. Naapuri saa pilata toisten ilman tupakoimalla parvekkeella, joten saan kai minäkin.

"Maitojauhe sopii kaikkeen, mihin tavallinen maitokin", lukee paketin kyljessä. Kokeillaan sitten, onhan maidoke nyt muotia. Olen ostanut hedelmiä kerran viikossa ja säilyttänyt muutamia pöydällä, loppuja jääkaapissa. Kun alan ostaa hedelmiä kahdesti viikossa, niiden pitäisi säilyä huoneenlämmössä.

Kirjassa 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen Risto Isomäki kertoo toden kauhutarinan. Amerikkalaiset etsivät uutta jääkaappien jäähdytysainetta 1930-luvulla. Loppusuoralla olleesta kahdesta aineesta toinen (kloori tai jotain) valittiin lähes sattumanvaraisesti. Se toinen aine (bromi?) olisi tuhonnut otsonikerrosta kymmeniä kertoja nopeammin. Sattuma pelasti meidät käristymästä. Eikö ihminen muka voi vaikuttaa ilmastoon?