Ennen vanhaan vuodenajat erotti katsomalla ulos ikkunasta, pohdiskelin viime viikolla. Sama pää kesät talvet, vaan en muistanut nähneeni kesää enkä talvea yli vuoteen. Marraskuun puoliväli oli lähes yhtä leuto kuin kesä kolea ja satoikin suunnilleen saman verran.

Kun sitten "talvi hyökkäsi" eilen, suomalaisten puolustushalu katosi teille tietämättömille – pyryruuhkiin, aura-autoihin. Kaatolumi muutti etelän Pohjolaksi, lykkäsi laman työllistämällä katujen kunnossapitäjät.

Lumen luoja toi joulumielen. Olin unohtanut koko syömis- ja saamisjuhlan, koska olen onnistunut välttämään useimmat mainokset: postiluukussani on Työnnä ne mainokset muualle -varoitusteksti; ohitan tv-mainokset katsomalla mainoskanavia vain tallenteina; Web-selaimeni suodattaa virtuaalimainokset.

En voi vielä viimeistellä mininovelliani Talvimuseo 2020. Ajattelin kertoa käynnistäni tulevaisuuden museossa, jonka yhdellä osastolla on korvaläpät, lapaset, pipo, villasukat; toisella luistimet, potkukelkka, pulkka, sukset; kolmannella ikkunaraappa, lumikola, nastarengas, pakkasneste; neljännellä hankipojat, koiravaljakko, kuurankukka, routaporsas.

Enkä edes tiedä, miksi lumentulo tuntuu hyvältä. Muistuttaako se lapsuuden leikeistä, ulkona riehumisesta, lumisodista. Virkistääkö vaihtelu pitkästä aikaa. Pilkahtiko toivo: ilmaston lämpeneminen ei ole vielä pilannut vuodenaikoja. Katuvalot ainakin häikäisevät heijastuessaan kinoksista.

Valo loistaa pimeässä. Missäpä muualla.