Viime 15 vuoden aikana olen lukenut keskimäärin romaanin vuodessa. Yli 200-sivuiset järkäleet eivät jaksa innostaa paneutumaan. Lyhyitä kirjoituksia sitä vastoin luen jatkuvasti: esseitä, pakinoita, vähän runoja ja novelleja. Muutama sivu on hyvä iltapala.

Seuraavista kirjoista olen lukenut vain pari sivua tai enintään muutamia kymmeniä, joten ne saavat kelvata kesken jätettyjen klassikoiden meemiin. En tiedä klassikoista, mutta ainakin näistä kirjoista on artikkeli Wikipediassa, tosin kahdesta ensimmäisestä vain englanninkielinen.

Mark Twain: Tom Sawyerin seikkailut. Olen hulluna Twainin pakinoihin ja varsinkin Matkakirjeitä maasta -kokoelmaan, mutta romaanit lienevät liian tuttuja monista elokuvaversioista.

Kurt Vonnegut: Sähköpiano. Olen lukenut kaikki muut Vonnegutin suomennetut teokset, mutta tämä ei hykerryttänyt edes muutaman kymmenen sivun jälkeen.

James Joyce: Odysseus. Taisin kuvitella, että kirja kertoisi Odysseuksen harharetkistä. Olin nähnyt tv-sarjan, josta oli jäänyt mieleen kyklooppi ja sen silmään isketty puu.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. Tähän jäi kammo koulussa, kun yrittivät pakottaa lukemaan. Myöhemmin yritin vapaaehtoisesti, mutta lukeminen tyssäsi, kun jäin ihastelemaan kieltä: "Peltojen alla on niittu, apila-äyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan..."

Kalevala. Luin esipuheen tarkkaan ja ihastuin "somistellen sanoen" luotuihin sanoihin. Kirjoitin miniesseen pöytälaatikkoon Kalevalan ja Seitsemän veljeksen vanhoista sanoista; myöhemmin aloin kerätä harvinaisia sanoja.

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee. Vanhuksen ja meren innoittamana halusin lukea enemmänkin Hemingwayta, mutta kirjassa ei tuntunut tapahtuvan mitään.

Tove Jansson: Muumipappa ja meri. 12-vuotiaana luin monta Muumipeikko-kirjaa. Luettuani Janssonin omaelämäkerran yritin sukeltaa Muumipeikon maailmaan uudestaan kolmekymppisenä.

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille. En ole onnistunut suomeksi enkä englanniksi. Ihastuin aikoinani suomenkieliseen kuunnelmaan, ja elokuvakin oli varsin hauska.