Heräsin pää tyhjänä, kaikki ajatukset pyyhkiytyneenä. Ei kiirettä, ei huolestuttavia työasioita. Olin vihdoinkin oikea asiantuntija, joka voi antaa virallisen lausunnon: "Tuo tuntuu tärkeältä asialta. En halua olla missään tekemisissä sen kanssa."

"Haluaisitko olla puutarhuri?" kysyttiin armeijan pilipalikkatestissä. Nyt haluaisin olla elokuvan Tervetuloa, Mr. Chance! puutarhuri, joka oli sisäistänyt elämän yksinkertaisuuden ja jonka lausahtamia selviöitä pidettiin filosofina viisauksina, aforismeina. Kalukauppiaiden (peter sellers) sijaan voisin olla myös Nalle Puh, jolla on Hyvin Pienet Aivot.

Jokatyömiehen kesäinen velvollisuus on tippua oravanpyörästä. Tosin tunnetaan minut muulloinkin hitaudestani. Puolen tunnin lounastauko harvoin riittää minulle, ja annan toisten kiirehtiä siirtymäriitteineni: kävelen mieluusti, hyppään sattumanvaraisiin linja-autoihin, valitsen kaikilla asemilla pysähtyvän junan.

Minulla ei ole autoa, koska en kestä autoilijoiden juttuja! Kun erehdyn autokyytiin, kuski alkaa yleensä keskustella automerkeistä, moottoreista, hinnoista. Olen jotakutakuinkin kuuntelevinani, kunnes lopetan yksipuolisen keskustelun tokaisemalla esimerkiksi: "Miksihän Kimi Räikköstä pidetään maailmanluokan kuskina, vaikka se kolaroi niin usein?"

Syksymmällä voin alkaa komisario Columboksi. Olen edelleen hidas, pukeudun vuosikertavaatteisiin, kyselen tyhmiä. Annan kuitenkin oivallusten kypsyä hitaasti, ja tämän tästä lähtien saatan lyödä ensimmäiset tai toiset ällikällä.