Nämä lauseet syntyivät katsoessani Robert Bressonin elokuvaa Papin päiväkirja. Kuin lapsenmielisen, yksinkertaisen papin suoltamia fragmentteja, aforismeiksi kiteytymättömiä ajatuksenkappaleita.

En saa sanaakaan paperille. En halua kirjoittaa, jos ajatus ei ole tuore tai en keksi tuoretta tapaa ilmaista sitä.

En halua toistaa itseäni, selitellä. Poltan aasinsillat takanani.

Hei, ajattelin juuri sinua! Kohtaloko meidät toi yhteen? (Vai ajattelenko vain sinua aina.)

Itsestään liikoja luulevat. Ne on tehtävä naurunalaiseksi.

Kommunikointivaikeuksia: ei kuuntele älyttömiä kommentteja.

Viestinnän ensimmäinen sääntö: huuda kovempaa.

Jos en usko Taivaaseen, joudunko Helvettiin.

Helvetti on oikea paikka siitä pelotteleville.

Älä kuuntele itseäsi vanhempia. Äläkä nuorempia. Vanhemmat ovat katkeria, nuoremmat haihattelevat. Pahimmassa tapauksessa päinvastoin.

Tämmöisestä elämästä syntyy sanoja. Päänsisäisestä, pehmustettujen seinien sisältä, eristäytyneestä.

Liikaa aikaa ajatella, mitä jätin sanomatta.