"Jos olisin nuorempi, kirjoittaisin ihmisten tyhmyyden historian; ja kiipeäisin Mount McCaben huipulle ja asettuisin pitkäkseni historiani päänalusena; ja ottaisin maasta hiukan sinervänvalkoista myrkkyä joka tekee ihmisistä patsaita; ja tekisin itsestäni patsaan, selälläni maaten, suu hirvittävässä virneessä, näyttäen pitkää nenää tiedät kelle." (Kurt Vonnegut: Kissan kehto)

Kurt Vonnegutin kuoltua huhtikuussa ajattelin kirjoittaa lyhimmän blogikirjoitukseni: pelkän otsikon Niin se käy. Kun tajusin tuhansien tekevän samoin, en viitsinyt toistella vanhaa vitsiä, mutta en myöskään keksinyt mitään sanottavaa nuoruuden suosikkikirjailijastani.

En muista, miten törmäsin Kissan kehtoon kirjastossa 14–15-vuotiaana, mutta se järisytti maailmankuvaani niin, että heti perään oli pakko lukea Vonnegutin kaikki suomennetut romaanit. Luin tänä kesänä uudestaan Kissan kehdon ja toisen suosikkikirjani Titanin seireenit, kun yritin selvittää, mikä niissä aikanaan viehätti.

Olin unohtanut kirjojen juonet ja yksityiskohdat, mutta perusvire oli tuttu. Olin imenyt kirjoista rakennusaineita maailmankuvaani, näkemyksiini elämästä, ihmissuhteista, uskonnoista, Jumalasta. Täysin Välinpitämättömän Jumalan Kirkko voisi sopia minullekin.

Yllätyin huomatessani, miten paljon kirjat olivat vaikuttaneet 80-luvun juttuihini. Kissan kehdon innoittamana olin kirjoitellut fantasioita maailmanlopusta (Naurettava totuus, Viimeisiä aikoja odotellessa, Katoa, niin muutkin tekevät) ja Titanin seireenien innoittamana satiireja elämän tarkoituksettomuudesta (Luomiskertomus, Jeesuksen kosto, Tarkoituksenmukainen elämä).

Kävin armeijan, koska "kaikki muutkin kävivät", mutta suhtautumiseni maanpuolustukseen nyrjähti jo siellä, kun luin uudestaan Teurastamo 5:n. Pitänee lukea tuo suurin suosikkinikin uudestaan ja herkutella sitten loputkin vonnegutit, kirja kuussa...