Isovanhemmilta tuli työn tekemisen, jatkuvan touhuamisen malli, juurruttivat sen lapsilleenkin. Eikä ne työt koskaan tekemällä loppuneet.

Vedin lonkkaa jo nuorena, luin kirjoja kun muut tekivät kesätöitä. Ehkä se oli hiljaista kapinaa. Päätin opiskella ammatin, jossa välttyy ruumiilliselta työltä. Tähän asti suunnitelma on toiminut.

Juhani Seppäsen kirja Hullu työtä tekee (2004) kyseenalaistaa työnteon välttämättömyyden ja tärkeyden. Lisäksi se tarjoaa hienoja aforistisia lauseita: "Väärässä oleminen on enemmistölle suotu demokraattinen etuoikeus."

Kun aloin pohtia kaiken tarkoitusta ja mielekkyyttä, huomasin arvostavani eniten hiljaisuutta ja rauhallisuutta, sekä oman itsen että ympäristön. Kirjoituksessaan Mitä onni on? Kirjava ylisti kauniisti hiljaisuutta.

Työssänikin saan joskus pohtia, miten yksinkertaistaa, virtaviivaistaa prosesseja, karsia turhia vaiheita, automatisoida rutiineja. Toisin sanoen yritän parantaa työn tekemisen mallia.

Tämä lienee jo edistystä eikä enää kapinaa. Ei tehdä sokeasti vanhaan malliin, vaan pysähdytään miettimään: Miten tätä työtä kannattaa tehdä? Tarvitseeko tätä tehdä lainkaan?