King Kong toimii fantasiana, seikkailuna, kauhuna - ja lopulta ennen kaikkea rakkauselokuvana. Kong istuu kallionkielekkeellä katsellen auringonlaskua, ja nyrkkikyllikki Ann sanoo: "Kaunista." Sama harras hetki toistuu Empire State Buildingin huipulla. Ei pidä pohtia liikaa, jotta suhteen perverssiys ei ala häiritä.

Jäyhä Kong on uskottavampi rakastaja kuin Annia liehittelevä käsikirjoittaja, joka vihjailee: "Sanoja ei tarvita." Kong on naisestaan tappeleva perusmies, joka ei puhu eikä pussaa. Kongiin on helppo samaistua, koska siitä tehdään ihmismäinen tunteineen. Loukkaako elokuva gorilloja, mihin jäi eläinarvo?

Sisäpiirin vitsejä elokuvanteosta ja alkuperäisversiosta riittää: "Hirviöt kuuluvat B-elokuviin." Kukaan yleisössä ei naurahtanut parhaalle: "Fay kuvaa Cooperin kanssa RKO:lle, olisihan se pitänyt arvata."

Alkuperäisen King Kongin (1933) näin Elokuva-arkistossa. Ihastuin sen sadunhohtoisuuteen, joka saattoi johtua myös haalistuneesta filmistä. Kun Ann kiipesi Empire State Buildingin huipulle, nainen katsomossa alkoi huudella valkokankaalle: "Älä kiipeä enää! Miksi pitäisi mennä ylemmäs!" Uskottava kauhuelokuva, ainakin korkeanpaikankammoisesta.

King Kong on juuri sitä, mitä voi odottaakin: ei mitään uutta. Mutta jos haluaa nauttia vauhdikkaasta seikkailusta, ihastella kauniita kuvia, säikähtää muutaman kerran ja ehkä tirskauttaa myötätunnon kyyneleen, kannattaa rientää katsomaan Kong isolla valkokankaalla. Tämä ei sovi alkuunkaan pieneen tv-ruutuun.