Mitä järkeä on rajoittaa aforismin sanojen määrä 10:een, huolestunut lukija kysyi.

Itseironinen tuotteistamisen periaate, siinä syy. Koska halutaan tasalaatuista, minunkin lauseeni ovat taattua metritavaraa, ei yhtään yli 10-sanaista. Saattaa sisältää jäämiä vitseistä. Täysi kymppi on sopivampi raja kuin tusinatavaran 12. Ramonesin 3 ensimmäisen levynkin kappaleet olivat alle 3-minuuttisia.

Kun punnitsin Vastalauseita-kokoelmani, löysin kaksi 11-sanaista lausetta, joista molemmista poistin yhden sanan:

Jos tulee vedenpaisumus, uuden arkin eläimet saisivat puskea Nooan yli laidan.

Ihminen eEi usko ennen kuin näkee eikä enää näe kun uskoo.

Eläinarkisto-lause ei ainakaan huonontunut typistämällä. Koska nykyversio ei korosta arkin uutta tulemista, lause sai lisämerkityksen: joku silloiseen elämänmenoon kyllästynyt olisi voinut nälväistä lauseen jo ensimmäisen Nooan aikaan.

Usko-lause sen sijaan jopa parani. Ihminen-sana on useimmiten turha ja ennen kaikkea rajoittava. Sitä paitsi lause on "suomalainen ei usko" -sanonnan muunnelma, joten nykyversion alkuun voi ajatella "suomalaisen".

Mutta jos totta puhutaan, en ajatellut mitään syvällistä. Tuolloinkaan. Olen fiksoitunut lauseen pituuteen, sanojen määrään, joten laskin kokoelmani lauseiden sanat. Huomatessani 11-sanaiset lauseet ajattelin, että eikö olisi siistiä, jos 10 olisi "yläraja". Hetkellinen järjenmenetys.