Ja tänään liput liehahtelivat Arinan 10-vuotisjuhlien kunniaksi. Edelleen suomen kielen asialla, kirjoitustauot vain pitenevät.

2012 julkaistun Vastalauseita-aforismikokoelmani jälkisanat kirjoitin jo 2005:

1980-luvulla piilotin sata mietelmää pöytälaatikkoon. Töiden takia kirjoittaminen jäi, kunnes keväällä 2005 aloin kirjoittaa blogia. Julkaisin ensin vanhoja mietelmiä, mutta pian alkoi syntyä uusiakin.

Vitsinikkarina ja sanoilla leikkijänä olen ihastunut näennäisesti järjenvastaisiin ajatuksiin ja kaksimielisiin lauseisiin. Esikuviani ovat Bisquit ja Olli.

Päivä on pelastettu, kun saan neljä viisi sanaa oikeaan järjestykseen. Minulla on hullu ajatus, että jokin lauseeni voisi jäädä elämään. Siihen tarvitaan hullu ajatus. En jaksa jaaritella. En viihdy seurassa; tunne on molemminpuolinen. Vetäydyn syrjään tarkkailemaan, pohtimaan missä mennään (metsään). En osaa katsoa maailmaa nurinkurittomasti.

Olen saanut nimeä tuntemattomana kirjoittelijana sen verran kuin unelmoin nuorna vitsejä väännellessäni. Verkon ja kirjojen lisäksi lauseitani on julkaistu Princess-teepusseissa ja maanalaisissa. Niitä on käännetty englanniksi, saksaksi, liettuaksi, romaniaksi. Aika kiertäjiä.

Paras kirjoitusinto ja -vimma tuntuu kaukaiselta. 2005–2006 syntyi juttu päivässä, nykyään hädin tuskin kuussa. Onneksi sentään uusia aforismeja putkahtelee tasaisesti, niitä kun ei tarvitse kirjoittaa.

Ja on ollut mukava tavata itsestään uusia, lyristisiä puolia:

Kävit mielessä
sain muistoksi vain tämän
surkean haikun

Eikä tulevaisuus pelota: 2030-luvulla elän (yhä) omissa oloissani. Kirjahyllystä sattuu käteen Vastalauseita, jota alan lueskella kuin ensimmäistä kertaa. Myhäilen iskulauseille ja yhdyssanaleikeille. Pohdin onko tuo Vastaranta kirjoittanut muutakin. Muisti palailee hetkittäin, silloinkin vain lapsuuteen.