En pelkää kuolemaa, vaan odotan ikirauhaa. Mutta pelkään kipua ja varsinkin sellaista, joka saattaa edeltää kuolemaa ja kestää pitkään. Ovatko juttuni joskus outoja? Tietäisittepä häiriintyneistä ajatuksistani. Kuvittelen kuolevani joka päivä.

Kadulla pälyilen mustatakkisia miehiä. Kuvittelen niiden vievän minut Amerikkaan kidutettavaksi terrorismista epäiltynä. En tunnusta mielipiteitäni vääriksi: Amerikan kansallinen turvallisuuskysymys on väärä kysymys.

Torilla arvioin vastaan kävelevää nuorisojoukkoa. Kuvittelen jonkun iskevän puukon vatsaani. Lyyhistyn maahan, ja suoleni valuvat ulos.

Henkilöautossa tuijotan vastaan tulevien autojen valoihin. Kuvittelen rekan kiilaavan eteen. Lennän tuulilasin läpi ja repeydyn veriseksi möykyksi.

Bussissa kuuntelen, mitä takana istuva touhuaa. Kuvittelen sen iskevän ruuvimeisselin niskaani. Yskin itseni kuiviin.

Metrossa seuraan vastapäätä istuvaa miestä, jolla on reppu sylissä. Kuvittelen repun räjähtävän. Tukehdun tunnelissa savuun.

Lentokoneessa vilkuilen ikkunaa. Kuvittelen sen rikkoutuvan ja paineen repivän koneen rikki. Jäädyn kuoliaaksi ennen kuin kone tippuu maahan.