Yöllä yritin taas ehtiä jonnekin määräaikaan mennessä. Tuskastuttuani myöhästeleviin linja-autoihin hypin sattumanvaraisiin ja ajauduin oudoille reiteille. Pysäkillä jossain korvessa yhtäkkiä muistin, että osaan lentää.

Lennän istualtani kuin helikopterissa, mutta ilman kopteria, kuin antipainovoimamies. En räpyttele lintujen lailla, mutta lisään vauhtia käsilläni rintauinnin tapaan. En lennä teräsmiesmäisissä trikoissa, mutta en myöskään alasti lintujen lailla.

Lennon aikana pelkään kolmea asiaa:

  1. Paljastuuko lentotaitoni? En haluaisi ylpeillä taidollani, mutta selviän joistakin kiperistä tilanteista vain pakenemalla lentäen, ja jotkut jäävät tuijottamaan hölmistyneinä.
  2. Epäonnistuuko lentoonlähtöni? Kun päädyn jyrkänteelle tai kerrostalon katolle, en tahdo uskaltaa hypätä tyhjän päälle. Vapaa pudotus inhottaa, ja alan epäillä lentotaitoani.
  3. Törmäänkö lennon aikana? Lennän mieluiten parin metrin korkeudella, joten joudun väistelemään autoja. Korkeammalla pitää väistellä puita ja rakennuksia. Antipainovoiman hallinnassa on parannettavaa vuosikymmenien harjoittelun jälkeenkin.

Osaan myös siirtää esineitä ajatuksen voimalla, tosin vain pieniä ja enintään parin metrin päästä. Useimmiten lennäytän lehden tai tv:n kaukosäätimen pöydältä käteeni. Taidolle pitäisi ehkä keksiä parempaakin käyttöä.

Tutkijat ovat lennokkaasti päätelleet lentämisen tarkoittavan, että elämä kulkee kuin siivillä. Unikirjan mukaan monet näkevät unia lentämisestä ja vieläpä lentävät itse - sen sijaan, että näkisivät minun lentävän. Miksi en ole koskaan nähnyt kenenkään muun lentävän?