"Selkeys ja yksinkertaisuus - ne ovat vaikeita asioita. Se että uskaltaa olla yksinkertainen, että - niin kuin maalatessa - uskaltaa maalata yli, vähentää adjektiiveja, riisua - se tuntuu aina vain välttämättömämmältä." (Tove Jansson)

Huonomuistisen on helppo kirjoittaa mietelmiä. Muilta kuullut ja luetut sekä mahdolliset omat ajatukset menevät sopivasti sekaisin. Siksikö aforistikot kirjoittavat enemmän vanhetessaan?

Aforistikot tunnetaan lyhyistä ja vähistä lauseista. Kaikki on jo ajateltu, mutta vielä voi keksiä muunnelmia. Tuottelias aforistikko on epäilyttävä: toistaa väkisinkin itseään - ja muita.

Lyhempi parempi. Jos lause paranee lyhetessään, eikö olisi paras olla kirjoittamatta mitään? Onko kirjoitustaidoton mykkä äärimmäisin aforistikko?

Mitä kuvittelen saavuttavani kysymyksillä? Kuulostanko jankuttavalta opettajalta? Enkö tiedä itse vastauksia? Eikö minulla ole mielipiteitä? Pitäisikö joskus vastata omiin kysymyksiin? Vai lopettaa kyselykin?