Minusta ei ole isäksi. Oivalsin jo teini-ikäisenä, että sosiaalisesti vammaisen perintötekijöillä palvelen ihmiskuntaa parhaiten, kun en jatka sukua. Tiivistin maailmankuvani kirjoitukseen Viimeisiä aikoja odotellessa.

Levylauteilla valittaa Peter Gabriel: I Grieve. En murehdi enää, olen jo hyväksynyt valintani. En ole katkera, mutta kuitenkin vituttaa joskus.

En ole koskaan nähnyt isäni lukevan kirjaa tai kirjoittavan muuta kuin puhelinnumeroita muistiin. Ajatteleeko ja tunteeko isä samoin kuin minä? Sisällä myllertää, mutta näytämme kylmiltä, koska olemme hiljaa. Tunteille ei ole sanoja.

Tyypillinen keskusteluni isän kanssa:

- Vieläkö käyt töissä samassa paikassa?
- Vaihdoin toiseen hommaan viisi vuotta sitten.
- Jaa.
- Niin.

Miksi päivät on nimetty äitienpäivä ja isänpäivä? Juhlitaanko kaikkia äitejä, mutta vain omaa isää? Onko äiti yleismaailmallinen hyvän tahdon vertauskuva, mutta isä vain välttämätön kuhnuri?

Miksi äitienpäivä on toukokuussa ja isänpäivä marraskuussa? Kuvaako aurinkoisen kevään kukkeus äitejä ja pimeä syksystä talveen siirtyminen isän sielunmaisemaa?