Kesällä voi ajella polkupyörällä, ostaa jäätelöä kioskista, maata hiekkarannalla, istua mato-ongella, uida meressä, nukkua teltassa, poimia marjoja, juoda olutta terassilla, käydä ulkoilmateatterissa, vierailla sukulaisissa. Vaan enpä ole tehnyt noita, vaikka kesä tuli jo heinäkuun lopulla. Ja nyt kolmisen viikkoa myöhemmin se on lähtötelineissä.

Tapasin keväällä amerikkalaisen, joka Suomessa käydessään valitteli koleaa tuulta. Kun hehkutin kesän tulosta ja kerroin, että helteillä on yli 25 astetta, se naurahti epäuskoisena. Niillä ei kuulemma ole koskaan alle 25 astetta.

Tapasin tyypin toisen kerran loppukesästä, kun se oli taas käymässä ja satoi kaatamalla. Ainakin nyt on lämpimämpää, mumisin. Se silmin nähden sääli minua, suomalaisia. Vaivauduin, koska sekin vaivautui. Alkoi oikein nolottaa, kun vieras tuli tänne asti ja joutui kärsimään näistä surkeista säistä.

Sitten alkoi suututtaa. Hittojako meidän säät sille kuuluvat. Jos sillä on kotonaan aina lämmintä, niin pysyköön siellä. Suomalaisilla on kova nahka ja ankaran vitutuksen kestävä pääkoppa. En minäkään mene aurinkolomalle valittamaan, että onpa hiostavaa. Tai ehkä muutaman päivän jälkeen voin narista, kun iskee koti-ikävä.

Lopulta alkoi tuntua tyhmältä. Onko meidän tosiaan pakko asua täällä pohjoisessa? Emme taida olla ihan viisaita.