1600899549_31c2b51f4e_m.jpg

Vuonna 1981 en kehdannut mennä Pelle Miljoonan sirkuskiertueelle, koska en näyttänyt punkkarilta. Vuonna 2001 en mennyt Neil Youngin konserttiin, koska en jaksanut selvittää, miten lippu ostetaan. Tänään kävin elämäni ensimmäisessä maksullisessa konsertissa Kulttuuritalolla, jossa soitteli Kent.

Kent on nostalgiatrippi nuoruuteen, koska en ymmärrä piisien sanoja. En tiedä suomeksi monen piisin nimeäkään, saati sitten aihetta tai kertosäettä. Kentin lisäksi toinen puhtaasti musiikkiin perustuva ihastus on saksalainen Rammstein.

Levy Du & jag döden hullaannuutti lopullisesti Kentin kitararokkiin, joka tykittää paikoin kuin Neil Youngilla ja josta tulee paikoin mieleen U2, Nirvana tai Oasis sekä tietysti suomalainen melankolia. Uusi Tillbaka till samtiden -levy ei ole vielä innostanut: konemusiikin sijaan kaipaan enempi kitarasäröilyä.

Konsertin kohokohtia olivat vanhat tutut Kungen är död, Max 500, Romeo återvänder ensam ja ylijäämänumerot VinterNoll2 ja 747 sekä loppuhuipennus Mannen i den vita hatten, joka innosti yleisön laulamaan kuorossa: "Vi ska alla en gång dö." Niitä harvoja ruotsinkielisiä riimejä, jotka minäkin ymmärrän.