Ihastuttuani nuorena kauhu-, gore- ja eksploitaatioelokuviin olen sen jälkeen katsonut kaikki kohdalle osuneet kulttielokuvat, harvinaisimmat elokuvafestivaaleilla ja kavereiden videonauhoilta. Olen lukenut Antti ja Asko Alasen Mustan peilin (1985) sekä Harto Hännisen ja Marko Latvasen Verikekkerit: Kauhun käsikirjan (1992) moneen kertaan.

20 vuoden odotuksen jälkeen näin tällä viikolla kaksi kulttielokuvaa, jotka ovat monen mielestä maailman huonoimpia – sairaimpia ja kuvottavimpia: Pink Flamingos (1972) ja The Last House on the Left (1972).

Pink Flamingos hätkähdyttää esittelemällä kirjon kieroutuneita: ristiinpukeutujia, itsensäpaljastajia, eläimiinsekaantujia, sukurutsaajia, ihmissyöjiä. Ohjaaja John Watersin suuri tehtävä oli rikkoa huonon maun rajoja.

The Last House on the Left on perinteistä kauhua: nuoria naisia kidutetaan, raiskataan ja suolestetaan; puhdistautuminen eli katarsis saavutetaan moottorisahalla. Ohjaaja Wes Craven halusi näyttää kuoleman iljettävyyden nähtyään uutiskuvia Vietnamin sodasta.

Väkivaltaelokuvista tuli valtaverivirtaa 1970-luvulla. Millä vuosikymmenellä Texasin moottorisahamurhat (1974) ja Sodoman 120 päivää (1975) tulevat Suomen tv:stä?

Perverssit, psykopaatit, vampyyrit, elävät kuolleet ja muut hirviöt pysyvät poissa unistani, kun katselen niitä valveilla.