Ravintolan pisuaarin eteen kävellessäni valokenno kytki vesisuihkun päälle. Olen siis olemassa. (Raimo Koivistoinen)

Luulin jo kirjoittaneeni jutun näkymättömyydestäni, siitä miten tahtomattani katoan toisten katseilta. Mutta en löytänyt juttua blogista enkä muistiinpanoistani. Taisi sekin kadota. Tai ehkä sotkin sen toisinkäyttäytymiseeni.

Linja-autoasemalla seison aina toisten takana, jotta harteilleni ei jäisi käden ojentaminen, epätoivoinen yritys pysäyttää tuleva linja-auto. Läheskään aina se ei nimittäin pysähdy merkistäni.

Kun taas yritän toisten perässä hypätä ulos linja-autosta, kuski usein sulkee oven edessäni. Ja kaupan kassajonossa joku kiilaa ohitseni. En edes vaivaudu korottamaan ääntäni.

En nimittäin myöskään kuulu minnekään enkä missään. Minun on turha yrittää keskeyttää toisten paapatusta, eivät ne edes huomaisi minun haluavan suunvuoroa. Jos yritän puhua, toiset enintään kysyvät: "Mitä?" Onneksi olen oppinut, että kirjoittamalla ei tarvitse pyytää vuoroa.

Ehkä myös meille piipittäville maastoutujille on jokin tehtävä. Joskus on sitä paitsi hyödyllistä kadota taustamaisemaan. Siinä auttavat vuosikausia pitämäni ulkovaatteet, kameleonttimaisiksi muuttuneet, näkymättömän harmaaksi haalistuneet.

Häviäminen on kestävyyslaji.