Kun huomasin unohtaneeni tyhjän kangaskassin elokuvateatteriin, ajattelin että jääköön, en kehtaa palata hakemaan sitä. Yhtäkkiä mieleni muuttui, ponnistin ilmaan, nousin talojen yläpuolelle, annoin toisten ihmetellä lentotaitojani.

Aamulla muistin, että en ole aikoihin lentänyt unissani. Ihmetytti miksi lentäessäni uhosin kuin Usain Bolt 100 metrin ME-juoksussaan olympialaisissa. Röyhistely ei ole tapaistani.

Vihjasiko uni piilevistä kyvyistäni? Tuntuukin että jotain suurta tapahtuu pian. Ei maailmaa mullistavaa, mutta itselleni merkittävää. Sen täytyy tapahtua pääni sisällä, koska olen kätemätön käsistäni. Eikä olisi suuri pettymys, vaikka mitään ei tapahtuisikaan, koska tämä rennon odottava olo itsessään on jo mukavaa.

Pikkupoikana kuvittelin, että tarkoitukseni on tehdä sankariteko, esimerkiksi pelastaa toisten henkiä, kuten elokuvan Ystäväni Simon Birch nimihenkilö. Vanhempana aloin uskoa, että tehtäväni on tappaa ihmiset – nauruun.

Enää ei ole vaihtoehtoja, koska enenemme koko ajan. Voi vain asua ahtaammin, matkustaa harvemmin ja lyhemmälti, syödä niukemmin, pukeutua pienempiin vaatteisiin, omistaa vähemmän, käyttää toisten jäämiä, puhua hiljempaa. Käpristyä.

Loppusaldoni jää joka tapauksessa plussan puolelle: jätän jälkeeni yhden ihmisen vähemmän.