"Ja miksi ylipäätään puhua unista? Uni voi olla olemassa vain, jos on olemassa todellisuus johon herätä, ja jos sitä ei ole (tai herääminen ei ole mahdollista vaan he onnistuvat pitämään minut unen kahleissa), onkin olemassa vain uni, ja se on ainoa todellisuus eikä siksi enää unta lainkaan." (Stanislaw Lem: Satu kuningas Murdaksesta)

Huomaa olevansa lomalla, kun uniin tulee ihan uusia tyyppejä tai siis vanhoja tuttujani 10–20 vuoden takaa. Turisemme niitä näitä, paitsi minä lähinnä vain kuuntelen. Joskus hymähdän tai sanon joo.

Kun työasiat eivät sotke aivoituksia, unet ovat juonisempia kuin yleensä: pienoisnäytelmiä, joissa on selkeähkö tapahtumasarja. Tuntuvatkin todemmilta, mitä nyt joskus siirtelen tavaroita ajatuksen voimalla.

Kun herää ensimmäisen kerran kesäaamun sarastaessa neljän viiden maissa, ehtii hetken sulatella edellistä unta, ennen kuin uppoaa seuraavaan. Unet muistaa paremmin, ja niiden tapahtumiin pystyy vaikuttamaan.

Leppoisten kesäpäivien ansiosta unet eivät ole lapsilta kiellettyjä. Ei seksiä, väkivaltaa eikä vakiopainajaisia, kuten sitä, jossa yritän mennä nukkumaan Ylen tv-studiossa Lasipalatsissa, vaikka ihmiset tuijottavat minua ikkunasta. Painajainen juontunee tosielämästä: aina kun kuljen studion ohi, pelkään vilahtavani tv:ssä.

Unen ja todellisuuden kuulemma erottaa kosketuksella: unessa ei ole tuntoaistia. Pötyä, sillä olen tuntenut kylmän lumen unessa. Olen myös tajunnut näkeväni unta ja ohjannut tarinaa eteenpäin. Huikein oli uni, jossa heräsin ja tajusin olevani edelleen unessa. Heräsin toistamiseen, mutta sekin oli vielä unta.

Joskus alan unessa hyräillä keksimääni piisiä, joka on kaikin puolin täydellinen: siinä on yksinkertaisesti maailman vetävin rytmi ja tarttuvin kertosäe. Joskus heitän tuoreen vitsin, joka saa toiset nauramaan vedet silmissä. Herättyäni olen tietenkin unohtanut oivallukseni. Valveillaolo on aivonarikka.