486472305_01da53d6e7_m.jpg

Voimalaitoksen
suomalainen valitsee
akkulataamon

Zombiet palaavat töihin. Ei vaan loman jälkeen olen kuin uudestisyntynyt: haukon henkeä, tekee mieli huutaa. Mutta onhan töihin mukava mennä, säännölliseen päivärytmiin! Paitsi että saa taas toteuttaa itseään (vai oliko se esimiehen ideoita), tapaa työkavereita – joille tosin maksetaan työskentelystä kanssani, kuten Steven Wrightin sutkaelmassa: "Jos Barbie on niin suosittu, miksi sille pitää ostaa ystäviä?"

Metallican musiikki ei ole koskaan kolahtanut ("Metallikat kuuntelee sitä"), mutta erinomaisesta työterapiasta kävi tv:stä tullut dokumenttielokuva kilteistä peikoista (Metallica: Some Kind Monster), jotka isoine egoineen väsäsivät St. Anger -levyä parin vuoden ajan terapeutin avulla. Pikametalli on aina mennyt minulta vähän ohi, mutta Frantic on erittäin terapeuttinen: "My lifestyle determines my deathstyle."

Ehdollistuin kielteisesti pikametalliin, kun Nicolas Cage hakkasi yhden pään tohjoksi David Lynchin elokuvassa Villi sydän ja taustalla soi Powermadin Slaughterhouse. Toisaalta Singin' in the Rain -kappale saa hyvälle tuulelle, vaikka siitä tuleekin mieleen Kellopeli appelsiinin raiskauskohtaus.

Zombie-elokuvat ovat kulutusyhteiskunnan vertauskuvia: ihmisistä tulee eläviä kuolleita, ihmislihaa syöviä hidasälyisiä laumasieluja. Kesällä tv näytti tuoretta lihaa Resident Evil -elokuvissa. Milla Jovovich ei ole suuri näyttelijä, mutta näyttää uskottavasti yliluonnolliselta, samoin kuin David Bowie elokuvassa Muukalaisen kasvot. Vanhempaa ja vähäverisempää zombie-elokuvaa edustivat Ray Harryhausenin animoimat elokuvat, kuten Taistelu kultaisesta taljasta, jossa on legendaarinen taistelu luurankoja vastaan. Mutta miksi luurangot kääntävät päätään kuin katsoisivat? Eihän niillä ole silmiä!

Kesän pysäyttävin uutinen oli Metro-lehdessä 20.7.: "Hengenvaarallisia kärpäslätkiä kaupan." Kohta ne kärpäsetkin häviävät.