"Bisquit assosioi skitsofreenikon vimmalla", luki pakinakokoelman takakannessa 80-luvulla. Olen aina pyrkinyt samaan, ainakin pääni sisällä.

Kun harvoin avaan suuni, sanani ryöpsähtävät, tiputtavat äkkinäisen kuulijan: "Mutta toisaalta varmaankin, paitsi ei ehkä aina, jos taas." Pitäisi kuulemma miettiä sanottava valmiiksi. Joskus yritänkin rakentaa ymmärrettäviä ajatuskulkuja hiljaa – ja suunvuoroni ehtii mennä.

En siedä jutustelua (small talk) enkä tervehdyksiä ja onnentoivotuksia tavan takaa: Onnea johdosta! Pärskiminen ei ole terveydeksi! Turhanpäiväisistä sanonnoista sentään selviää lyhyillä vastauksilla:

– Ole hyvä.
– Tos.
– Hyvää yötä.
– Tä.

Kaksijakoisena viestijänä korvaan epäselvät sanomiseni karsituilla kirjoituksillani: kun on aikaa hioa, hion hiomasta päästyäni. Luen lähettämäni teksti- ja sähköpostiviestit vähintään kolmeen kertaan. Pitkähköt tekstit, kuten tämä, vaativat vielä useamman läpikäynnin. Jos huomaan asia- tai kirjoitusvirheen lähettämästäni viestistä, päivä on piloilla; niin käy pari kertaa vuodessa.

Olen hiljaa. Ne puhuvat puolestani.

Meillä on sanaton sopimus. Vaikenemme.